On self-acceptance and conquering my fears

(English below)

Minua pyydettiin kirjoittamaan postaus siitä, miten olen oppinut hyväksymään itseni. Ensimmäinen ajatukseni oli, että enhän minä ole. On yhtä sun toista, mitä haluaisin itsessäni muuttaa, tai ainakin kehittää. Sitten kuitenkin muistin, että hyväksyntä ei tarkoita sitä, että olisi 100% tyytyväinen kaikkeen koko ajan. Hyväksyntä on sitä, että tuntee itsensä - vahvuudet ja heikkoudet - ja on löytänyt jonkinlaisen rauhan itsensä kanssa. Se, että hyväksyy itsensä tässä hetkessä, sellaisena kuin on, ei tarkoita, ettei voisi myöhemmin tehdä muutoksia. Kaikkein huonoin vaihtoehto on sortua niin sanottuun "sitku" ajatteluun. Sitten kun olen hoikempi, käyn treffeillä. Sitten kun kroppani on tarpeeksi hyvä, ostan kauniita mekkoja. Sitten kun olen tarpeeksi taitava, uskallan harrastaa. Mitä jos jää huomenna bussin alle, eikä ikinä ostanut sitä kaunista mekkoa, tai aloittanut harrastusta, tai antanut itsensä rakastua? Tavoitteita saa ja pitää olla, mutta kaikkein tärkein - ja ehkä vaikein - asia on antaa itselleen lupa olla onnellinen, myös "epätäydellisenä". 

Minä tiedän mistä puhun, sillä takanani on pitkä itseni kritisoimisen perinne. Tiedättekö, miltä tuntuu elää niin, että kokee koko ajan olevansa huono ja riittämätön luuseri? Pelkään pahoin, että ainakin osa teistä varmaan tietää. Minä tiedän. En muista tarkkaan sitä hetkeä, jolloin arvostukseni itseäni kohtaan romahti. Se oli varmaan ala-asteella, ehkä jo päiväkerhossa. Ehkä se oli se ensimmäinen kerta, kun joku toinen lapsi sanoi minua läskiksi. Ehkä se oli se, kun opettajat kummastelivat sitä, että en osannut valmiiksi hiihtää ja luistella, vaikka koulussahan minulle olisi ne asiat pitänyt opettaa. 

Muistan kuitenkin ajan ennen sitä hetkeä. Minulla oli onnellinen lapsuus. Oli rakastavat vanhemmat, veli ja mummu, joka asui naapurissa. Asuimme maalla ja leikimme kesäisin paljon ulkona. Rakastin kukkia, eläimiä ja kaikkea kaunista. Tykkäsin esiintyä, laulaa ja tanssia, olla huomion keskipiste. Olin sukuni nuorin tyttö ja kaikkien prinsessa. 

Sitten menin kouluun, ja jossain siellä mieleeni kylvettiin epäilys, että hetkinen. Enkö minä olekaan hyvä näin. Huomasin olevani kömpelö ja hyvä "väärissä" asioissa. Lukuaineet olivat mielestäni kivoja, mutta liikunnassa, peleissä ja fyysisissä leikeissä jäin alakynteen. Pienessä kyläkoulussa kun yksi päättää, että tuon kanssa ei leikitä, muut menevät mukana. Kaipasin epätoivoisesti muiden hyväksyntää ja ystäviä. Se kaipaus johti siihen, että ala-asteella (ja myöhemminkin) päädyin helposti sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joissa toinen osapuoli manipuloi ja hyväksikäytti sitä, että teen mitä vain ollakseni hyväksytty. Esimerkiksi naapurin lapset leikkivät kanssani koulun ulkopuolella, mutta koulussa joko liittyivät kiusaajien riveihin tai - ja se oli ehkä vielä pahempaa - vaikenivat ja jättivät ulkopuolelle. 

Olen aiemminkin puhunut taustastani koulukiusattuna, joten en mene nyt enempää siihen. En halua kuulostaa miltään kärsineeltä marttyyrilta, koska lapsuudessani oli oikesti myös todella onnellisia aikoja, ja minulla on myös edelleen ystäviä niiltä vuosilta. Toin asian esiin lähinnä sen takia, että minulle negatiiviset kokemukset koulussa loivat perustan sille ajattelulle, että en kelpaa tällaisena. Ja siitä on ollut todella vaikeaa päästää irti. 

Miten siitä sitten pääsee irti? Koska olen isokokoinen, enkä vastaa tämänhetkisessä mediassa vallalla olevaa kauneusihannetta, puhun yleensä oman ulkonäön hyväksymisestä. Olen kuitenkin huomannut, että sisäinen ja ulkoinen puoli kulkevat aika pitkälti käsi kädessä. Toisilla se menee niin päin, että ensin hyväksyy ulkonäkönsä ja sitten alkaa arvostaa enemmän myös henkisiä vahvuuksiaan. Toisilla taas niin päin, että kun saa pääkopan ensin kuntoon, kroppa seuraa mukana. Haluaisin kovasti antaa jonkun täsmäohjeen hyväksynnän saavuttamiseksi, mutta sitä ei valitettavasti ole. Voin kertoa vain omasta kokemuksestani.

Minulla auttoi tosi paljon se, kun muutin pieneltä paikkakunnalta Tampereelle opiskelemaan. Sai tavallaan aloittaa puhtaalta pöydältä, eikä tarvinnut pelätä törmäävänsä entiseen koulukiusaajaan kaupan kassajonossa. Opiskelun myötä löytyi myös uusia ystäviä ja romanttisia suhteita, jotka vahvistivat itsetuntoani. Tietenkään omanarvontuntoaan ei saa rakentaa täysin muiden ihmisten mielipiteiden varaan, mutta kun on käynyt todella pohjamudissa, se auttaa jos joku repii ylös sieltä, vaikka väkisin. 

Suurin vaikuttaja minun kohdallani on ollut aviomieheni. Ei pelkästään sen takia, että hän on pitänyt minua viehättävänä ja kehunut vartaloani ja ulkonäköäni. Enemmän sen takia, että hän on tukenut minua ja rohkaissut minua tavoittelemaan unelmiani. Haluaisin uskoa, että olisin päässyt tähän pisteeseen myös sinkkuna, mutta kyllä se on auttanut, että joku on ollut mukana matkalla ja jaksanut minua myös niinä päivinä, kun maailma tuntuu synkältä eikä mikään onnistu. 

Ensimmäinen neuvoni olisikin ehkä se, että hyväksyntä on helpompaa, kun haalii ympärilleen positiivisia ihmisiä. Suhteita, jotka antavat enemmän kuin ottavat. Niiden ei tarvitse olla romanttisia suhteita, myös ystävät ja muut läheiset voivat olla iso apu. On aika vaikea vihata itseään, jos ihanat ihmiset lähipiirissä arvostavat sinua juuri sellaisena, kuin olet. Passiivisaggressiivisesti painosta, ulkonäöstä tai muista ominaisuuksista piikittelevät tyypit kannattaa ihan suosiolla pudottaa pois lähipiiristä. Muilta tuleva positiivisuus voi auttaa olemaan positiivisempi, mutta muilta tuleva negatiivisuus aivan varmasti ruokkii niitä omia epävarmuuksia ja pitää ne elossa.

Toinen vinkkini on harjoitus. Välillä joutuu pakottamaan ajatuksensa positiivisiksi. Ja välillä joutuu potkimaan itseään persuksille, että pääsee tavoitteisiinsa. Ihan niin kuin liikuntaharrastuksen kanssa. Kun pari ensimmäistä viikkoa menee hampaat irvessä väkisin lenkille/salille, se alkaa pikkuhiljaa helpottaa ja siitä oppii jopa nauttimaan. Sama juttu toimii hyväksynnän kanssa. Vaienna ne negatiiviset ajatukset tekemällä jotain muuta. Jos olet illalla päättänyt laittaa seuraavana päivänä mekon, ja aamulla tekee mieli sittenkin pukeutua turvallisiin mustiin farkkuihin ja löysään tunikaan, laita se mekko. Minä olen tehnyt asioita pikkuhiljaa; tavoitellut uraa, joka motivoi, opetellut tykkäämään vartalostani (ainakin suurimman osan ajasta) ja heittäytymään uusiin asioihin rohkeammin. 

En ole missään nimessä vieläkään "valmis". Kuten aluksi sanoin, on paljon asioita joissa toivon kehittyväni. Mutta uskoisin, että olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon. En soimaa itseäni niistä asioista, jotka eivät vielä mene ihan täydellisesti, ja iloitsen niistä, joissa olen menestynyt. Tätä postausta toivonut henkilö kysyi myös YouTube-videoiden tekemisestä. Siitä, miltä niitä tuntuu tehdä ja olenko alusta asti ollut luonteva kameran edessä. En todellakaan ole ollut, ja vielä pari vuotta sitten ajatus videoiden kuvaamisesta - saati nettiin julkisiksi laittamisesta - olisi kauhistuttanut. Kiusaamisen takia minulla on aina ollut paha esiintymiskammo. Nykyisessä työssäni olen kuitenkin joutunut voittamaan sen - sen jälkeen kun pitää esitelmän englanniksi Oxfordissa kansainväliselle yleisölle, kameralle höpöttely omassa kodissa ei tunnu yhtään niin pahalta. :) Myös opettaminen auttoi esiintymispelon kanssa, koska joka viikko oli vain pakko mennä luokan eteen puhumaan. Kyllä esiintyminen edelleen jännittää, mutta tiedän, että pystyn siihen. Ja se on mukavan konkreettinen todiste siitä, että ne omat pelot ja epävarmuudet voi voittaa. Kun pahin jännitys on ohi, esiintyminen tuntuu oikeastaan aika kivalta. Ihan niin kuin silloin lapsena, ennen kaikkia ikäviä kokemuksia. 

Suosittelisin oikeastaan kaikille kameran edessä esiintymistä jossain muodossa. Minulle se on ollut todella voimaannuttava kokemus, ja olen sen kautta alkanut hahmottaa sekä oman esiintymistaitoni että kroppani paremmin. Minähän näytän ja kuulostan ihan hyvältä! 

Itsensä hyväksyminen ei ole helppoa. Joskus näkee niitä meemejä, joissa lukee jotain tyyliin "päätin rakastaa itseäni ja elämäni muuttui". Se on varmaa, että jos on tottunut mollaamaan itseään ja tuntemaan, että on huono kaikessa, elämä todella muuttuu kun opettelee irti niistä prosesseista. Niin helppoa se ei kuitenkaan ole, että päätät muuttua ja that's it. Itsestä se muutos lähtee, mutta kannattaa myös varautua siihen, että takapakkia tulee, vaikeita päiviä tulee. Joskus avuksi tarvitsee läheisten tukea, ehkä jopa terapiaa. Sekin on yksi tärkeä asia, että osaa ottaa apua ja tukea vastaan.

Minä en ole täydellinen. Enkä myöskään mikään itsevarmuuden ruumiillistuma. Minä olen vain nainen, joka yrittää elää elämäänsä parhaansa mukaan ja olla onnellinen. Välillä säteilen itsevarmuutta, välillä itken räkä poskella, koska oli niin huono päivä. Mutta uskoisin, että tunnen itseni nykyään aika hyvin. Ja tiedättekö mitä? Pidän siitä tyypistä ihan helvetin paljon.

Hyvää viikonloppua kaikille! 

In English: I was requested to write a post about self-acceptance, so I decided to share my experiences. Hopefully this will be helpful to others - these kinds of posts are always very therapeutic to write!

Now, I'm not 100% happy with everything about myself all the time. Nor do I need to be. To me self-acceptance does not mean that you're not allowed to want to change things or improve yourself. On the contrary, I think it's important to have goals and ambition. To me, self-accepantance is knowing yourself - both your strenghts and weaknesses - and allowing yourself to be happy right now, just as you are. It doesn't mean you can't change, it just means that the fact you aren't "perfect" shouldn't stop you from doing the things you love. After all, you could get hit by a bus tomorrow, and then you'll be very sorry you didn't wear that dress, go on that date or start a new hobby today!

It's not easy, though. I should know - I've spent years telling myself I'm not good enough. I'm not sure when it started, but I was very young. Maybe it was the first time some of the other children - or, even worse, a teacher - commented on my weight, or the fact that I was clumsy and not very good at sports. 

Before school, I had a very happy childhood. I had a wonderful home and a loving family. I loved playing outside, I adored flowers, animals and everything pretty. I loved performing and was always singing and dancing. I was the youngest of the family - the little princess. It never crossed my mind that I wasn't good enough until school.

I went to a small country school that was very cliquey. When the cool kids decided they would not play with me, others followed. I was desperate to please and to have friends, which led to some people being very manipulative and taking advantage of that. For example, the kids in my neighborhood played with me after school, but turned their backs at school when I was bullied.

I've talked about being bullied before and that's really not the focus of this post. I don't feel sorry for myself, since despite all that bad stuff I did have a happy childhood, and I do still have friends left from those days. However, I thought I should mention it since that's when my insecurities began. And it has been really difficult to let go of that negative voice in my head that, to this day, tries to tell me I'm not good enough.

So, how have I been able to silence that voice? I wish I could give you an easy answer, but I can't. It's been a process. For me, moving to a new city and going to university was the big  change. A clean slate. I met new friends, I went on dates and I discovered that people actually liked me. Now, you should not base your self worth on other people's opinions, but having positive people around you can really help you get started on self-acceptance. After all, if all those amazing people think you're amazing as well, why shouldn't you believe it?

For me, the biggest influence has been my wonderful husband. And not just because he thinks I'm beautiful and sexy and loves my body. More importantly, he supports me and encourages me to reach for my dreams. I think it's really important to surround yourself with positive people. Even if you're not in a relationship, surround yourself with friends and loved ones who have a positive influence on you. People who make passive aggressive comments about your weight, your looks or any other feature do not deserve a place in your inner circle. Positivity creates more positivity, while negativity feeds the negative voices in your head. 

The fact is, self-acceptance takes practice. It's like going to the gym; the first couple of weeks are torture, but then when you get the hang of it you'll notice how fun it is. Sometimes you have to force yourself to think positive. Just stop the negative thoughts the moment they start to form in your mind. Wear that cute dress, do something new and exciting. Feel the fear and do it anyway. I have done things one step at a time. Learned to love my body - well, most of the time - as well as embarking on a career path I feel really passionate about. It's not easy and it IS scary, but it'll get easier with each step. 

I was also asked about filming YouTube videos, what it's like and whether I feel naturally at ease in front of the camera. I certainly didn't at first. Because I was bullied at school, I've been terrified of performing, which is sad because I really loved it when I was little. Being a researcher and having to do lots of conferences as well as some teaching has helped me get over that fear, basically because I had to do it if I wanted to be good at my job. After you've presented your research at Oxford in front of an international audience, talking to the camera at home doesn't seem quite so scary! I've actually found filming YouTube videos a very empowering experience. It has given me a whole new perspective to myself and my body. For me, it's also a very concrete example of being able get over your fears and insecurities. 

The bottom line is, self-acceptance is not easy, especially if you've been continuously told you're not good enough as a kid. But it is possible. I keep seeing memes that say something along the lines of "I woke up one morning and decided I was good enough", and while I think that sentiment is great, it's not very realistic. Sure, it all starts with YOU. But it doesn't necessarily happen in a day. It takes time, and there will be setbacks. But it's so, so worth it in the end.

I'm not perfect. And I do not consider myself to be the embodiment of confidence. I'm just a woman who tries to be happy and to live the best possible life. On some days, I radiate confidence everywhere I go. On some days, I cry because everything feels so goddamn hard. But I think I know myself pretty well at this point. And you know what? That chick's pretty fucking amazing. 

Have a lovely weekend!